Blogi on siirretty osoitteeseen:
keskiviikko, 30. maaliskuu 2011
Ei otsikkoa
torstai, 14. lokakuu 2010
Saako täällä edes olla iloinen?
Nuorten masennus. Paljonhan siitä puhutaan. Yhä useampi teinityttö tilittää tunteitaan blogeihin ja yhä useampi käy psykiatrin pakeilla pehmittämässä päätään ja yhä useampi harrastaa nykyaikaista kuppausta lavuaarin äärellä mattoveitsi kädessään.
Näin illan pimetessä alkaa syysmasennus uhata jokaista apaattista kulkijaa, jos polkuun ilmestyy yhtään monttuja, joihin kompastua. Puhetta kyllä piisaa, niin poliitikkojen puolelta, ajainkohtaisohjelmien pehmeiltä penkeiltä kuin myös lehtien pikkuasioiden valituspalstoilla.
Silti tuntuu, ettei kukaan tee yhtään mitään.
Paperien pläräys ja ylenmaallinen lässytys asiasta ei auta masentuneiden maan nuorten itsemurhatilastojen noustessa kuin kuumemittarin elohopea sikainfluenssasta kärsivän kainalossa. Ei tällainen etäjauhanta ole koskaan auttanut mihinkään ja vähiten pään sisällä olevien synkkien ajatusten kanssa taistelevien nuorten ja miksei muunkin ikäisten henkiseen hyvinvointiin.
Jaksetaan väitellä, kuinka isot koulut aiheuttavat syrjääntymistä, vaikka pienet koulut voivat olla aivan yhtä ahdasmielisiä , ja isosta koulusta se ”outo tyyppi” voi löytää helpommin toisia ”erilaisia”. Eivätkä ne kaikki tuhat oppilasta voi olla erilaisuutta vieroksuvia liian pienen egon pönkittäjiä.
Jauhannan jälkeen siirrytäänkin poliitikkojen palkkoihin ja pääministerin salarakkaan vilautteluun erään hotellin aulassa.
Miksi kukaan ei tee mitään?
Miksi minä en tee mitään?
Vai emmekö me vain osaa elää?
Saako täällä edes olla iloinen?
Kenellä olisi valmiit vastaukset ja avaimet henkisen hyvinvoinnin Eldoradoon?
Ei ainakaan minulla, mutta tehkää joku edes jotain!
torstai, 14. lokakuu 2010
Anna mulle arvostelu!
Irina Denežkina
Anna mulle!
WSOY, 2004 (alkuteos 2002), 224 s.
Päihteitä, seksiä, koulusta pinnaamista, kreisiä juhlimista ja ihmissuhdehuolia. Venäläisnuorten hurjasta arjesta kertovatIrina Denežkinan esikoisnovellit ovat täynnä perusaineksia oikeastaan minkä tahansa maan nuorten elämään. Hiukan finniotsaisina novellit työntyvät naamalle kun nuoret tutustuvat itseensä ja elämän eripuoliin elämän laitapoluilla. Aivan niin kuin oikeastikin.
Kuulostaako tutulta?
Kenties sinäkin olit tai olet yhä bilepeippo, ja tämän kirjan novellit saisivat sinut kaipaamaan hittimusiikin jytkettä ja pitkiä iltoja ystävien kesken. Väkisinkin lukija vertailee omaa kuluvaa tai kulunutta nuoruuttaan kirjan henkilöhahmojen elämään. Oliko Se ihastukseni sittenkin vain teeskentelijä?
- Kulta, mitä sä nyt? Mä rakastan sua! Rakastan… Mä oon ollu pihkassa leirin alusta lähtien… Kulta…
Hän ei muistanut tytön nimeä, tai itse asiassa hän ei tiennyt sitä.
Erilaisuudelle ei tunnu olevan sijaa, sillä novellejen päähenkilöt tuntuvat muuttuvan lopulta yksipuoliseksi puuroksi, kun taas massasta poikkeavat yleensä rakastuvat toivottomasti koulun komeimpaan tai heidät vaan sivuutetaan. Ainoa kökkäre keitossa on Vasja-novellin nimikkohenkilö, joka pelastaa Pietarin pieniltä vihreiltä miehiltä. Tämä herättääkin kysymyksen novellejen realistisuudesta. Hahmot ovat myös hiukan perinteisiä sukupuolirooleiltaan, joka näkyy tyttö
Ensimmäinen novelli on realistinen rakkaustarina, johon pienessä osassa oleva tarina netissä naimisiin menneistä tytöstä ja pojasta piristää. Tämä tappoi mielenkiinnon lukea novellikokoelma loppuun. Myöhemmin alun pitkät ja realistiset novellit tekevät yllättävän takinkäännön muuttuessaan lyhyiksi. Osassa novelleissa venäläisnuorten elämään ilmaantuu hiukan spekulatiiviseen fiktioon viittaavia piirteitä, vaikkakin vai pienissä määrissä.
Nämä oudoimmat tarinat herättävät lukijaa samantapaisina toistuvien tarinoiden välillä, ja saavat silti hatun – tai pikemminkin lippalakin noston, kun taas esimerkiksi ensimmäinen novelli saa lukijan haukottelemaan ja kävelemään jääkaapille – edellyttäen tietysti, että hänellä on sama maku kuin arvostelijalla.
Kirjailijan esikoisnovellikokoelma onkin teineineen rajatapaus aikuisten ja nuorten osastolla. Kirjastoissa sen voi löytää kummalta osastolta tahansa, mikä onkin osuvaa, sillä ovathan novellejen henkilöt nuoruuden ja aikuisuuden välissä seilaavia teini-ikäisiä. Denežkinan selkeä ja nuortenkirjamainen teksti ei yllätä erityisesti, mutta on selkeää ja mukaansa tempaavaa. Denežkinan vahvuus onkin dialogissa, joka törkkii kyllästyneimmänkin lukijan jatkamaan.
Nuorten elämän saaminen uskottavaksi ei ole helppoa, mutta Irina Denežkina oli itsekin novelleja kirjoittaessaan vielä sen verran nuori, että asiat voivat olla hänellä omassa muistissaan.
Vaikka teksti onkin selkeää, en silti voi ymmärtää kirjan ehdokkuutta Venäjän arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon voittajaksi, sillä kirja ei ole millään tavalla erityisen poikkeava. Novellejen moraalittomien tarinoiden tapaisia juonia on näkyvissä monessa tv-sarjassa ja elokuvassa. Ehkä vaikeasti löydettävät viitteet maailman asioihin johtivat palkintoehdokkuuteen.
Kun hänet valittiin seinälehden päätoimittajaksi, hän oivalsi painetun sanan mahdin: koululaisista ei tullut hyviä tai huonoja sen perusteella opiskelivatko he hyvin vai huonosti, vaan sen perusteella mitä heistä kirjoitettiin. Ja oliko otsikko kirjoitettu paksulla tussilla.
Onhan venäläisen kirjallisuuden tuonti suomen kirjamarkkinoille kulttuuriteko, mutta vähemmän kaavamaiselle kirjallisuudellekin löytyisi varmasti lukijoita.
sunnuntai, 27. kesäkuu 2010
Facebook kunniaan!
Facebookin hyviin ominaisuuksiin kuuluu se, että löytää ihmisiä, joilta ei ole muistanut pyytää yhteystietoja! Nytkin kekkasin eilen yöllä, että taas voisi etsiä kaksivuotta sitten Animecon VI:ssä tapaamaani ihmistä Juttelimme jonossa green roomissa :3
Toimin siis näin:
1. Google: "Animevon VI kuvia"
2.Otan kuvat, etsin henkilön kuvan ja katson siinä olevan numero- ja nimikyltin.
3. Facebookissa haen nimellä
3. Katson henkilön kuvia ja vertaan cosplaykuvaan
4. Lähetän viestin, sillä olen liki varma että henkilö on oikea
5. Henkilö on oikea!
Tämän jälkeen on pakko myöntää, että facebookista on hyötyä. Hienoa salapoliisityötä, eikö olekkin?
Toimin siis näin:
1. Google: "Animevon VI kuvia"
2.Otan kuvat, etsin henkilön kuvan ja katson siinä olevan numero- ja nimikyltin.
3. Facebookissa haen nimellä
3. Katson henkilön kuvia ja vertaan cosplaykuvaan
4. Lähetän viestin, sillä olen liki varma että henkilö on oikea
5. Henkilö on oikea!
Tämän jälkeen on pakko myöntää, että facebookista on hyötyä. Hienoa salapoliisityötä, eikö olekkin?
keskiviikko, 19. toukokuu 2010
Hämäriä legopalikoita - Pelien käsikirjoituspajassa puhuttiin peleistä ja elämän tarkoituksesta
Pekko Koskinen ei ole ollenkaan pelottavan näköinen, vaan näyttää ehkä hieman ylikasvaneelta hip-hopparilta. Vaikutelma johtunee rennosta hupparista ja suurista kuulokkeista, jotka roikkuvat kaulassa.
Ryhmä sanataideharrastajia huokaa tyytyväisinä. Koskinen on työpajan pitäjä, pelisuunnittelija ja sanataideopettaja. Hän on tullut pitämään pelikäsikirjoittamisen työpajaa Nokialle kulttuuri- ja harrastustalo Kerholaan, jossa kokoontuu maanantaisin sanataiteen harrastusryhmä.
Pian kaikki uskaltautuivat puhumaan Pekon kanssa.
– Pekkoa onkin muutaman kerran käytetty keskusteluautomaattina, sanoo sanataideryhmää pitävä Pia Krutsin.
Kukaan ei epäile asiaa, sillä Pekko näyttää osaavan puhua aivan kaikesta.
Pelit ovat kuin legopalikoita
Aloitamme puhumalla todellisuuspeleistä eli niin sanotutuista pervasiivisita peleistä. Todellisuuspelit on laajempi käsite live-roolipeleille ja muille peleille, jotka ikään kuin lävistävät todellisuuden ja hämärtävät pelin rajoja.
– Miten lähtisitte kirjoittamaan henkilöhahmoa? kysyy Pekko nyt.
Yhdessä päädytään tiettyihin periaatteisiin: hahmosta ei pidä kertoa liikaa, vaan pelaajan pitää itse antaa tulkita hahmoaan.
– Hahmo on kiinnostava, jos sen voi ottaa omakseen, Pekko kiteyttää.
– Täytyy tehdä valintoja, valita pääpirteitä, jotka kertovat hahmon tärkeimmät ominaisuudet kirjoittaessa toiselle hahmoa.
Seuraavaksi tarkoituksena on luoda hahmo.
Pekko tekee esimerkkihahmon kaikille muille oudolla tyylillä, jossa hahmo jaetaan kahteen luonteeseen ja yhteen heikkouteen.
Sorrumme kuitenkin hetkeksi kiistelemään, kuuluuko Taru sormusten herrasta -trilogian lukeminen yleissivistykseen vai ei.
Päästyämme jälleen asiaan täytämme hahmoluontikaavakkeen.
– Pelissä henkilö ja tapahtumat yritetään pilkkoa legopalikkamaisiksi, jotta jää tilaa pelata, Pekko kertoo pelisuunnittelijan kokemuksella.
Pekon kysyessä, millainen on hyvä peli, kiteyttää Sara Reinikainen oleellisimman:
– Jos pelissä ei ole haastetta, sitä ei jaksa pelata.
Pelit, sadut ja elämän tarkoitus
Tarina on siiskiinnostava niin kauan kun siinä on jokin ongelma. Siksi sadut loppuvat ”ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”, koska kukaan ei halua kuulla loppua.
Pelimaailmassa tämä tarkoittaisi sitä, että jos Mariossa vain klikattaisiin ja Mario juoksisi automaattisesti kolikolle, ei kukaan jaksaisi pelata sitä.
Kirjoitamme lyhyesti, millainen olisi omaan kotiimme sijoitettu peli, jossa olisimme pelinappuloita. Minä luon pelin, jossa talossamme olisi vaihtuvissa paikoissa luukkuja, joista voisi päästä esimerkiksi pulmahuoneeseen, josta pääsee pois pulman ratkaistuaan. Myös perheelläni olisi kykyjä, joilla voisi helpottaa pelissä läpipääsyä.
Epäilen, että tämä voisi lisätä sohvaperunutta, kun kukaan ei haluaisi liikkua mihinkään.
– Olisikin mielenkiintoista nähdä miten kävisi, kommentoi Pekko.
– Olisiko peli tarpeeksi mielenkiintoinen, että se pitäisi mielenkiinnon yllä?
Eksymme jälleen ohi aiheen puhumaan elämän tarkoituksesta ja ihmisten virheistä.
– Pelien suunnittelu on rajoitteiden ja vapauksien luomista, kiteyttää Pekko lopuksi.
Juttu luettavissa myös (kuvien kanssa):
http://www.turmelu.net/vap-pelit.html
