Ryhmä sanataideharrastajia huokaa tyytyväisinä. Koskinen on työpajan pitäjä, pelisuunnittelija ja sanataideopettaja. Hän on tullut pitämään pelikäsikirjoittamisen työpajaa Nokialle kulttuuri- ja harrastustalo Kerholaan, jossa kokoontuu maanantaisin sanataiteen harrastusryhmä.
Pian kaikki uskaltautuivat puhumaan Pekon kanssa.
– Pekkoa onkin muutaman kerran käytetty keskusteluautomaattina, sanoo sanataideryhmää pitävä Pia Krutsin.
Kukaan ei epäile asiaa, sillä Pekko näyttää osaavan puhua aivan kaikesta.
Aloitamme puhumalla todellisuuspeleistä eli niin sanotutuista pervasiivisita peleistä. Todellisuuspelit on laajempi käsite live-roolipeleille ja muille peleille, jotka ikään kuin lävistävät todellisuuden ja hämärtävät pelin rajoja.
– Miten lähtisitte kirjoittamaan henkilöhahmoa? kysyy Pekko nyt.
Yhdessä päädytään tiettyihin periaatteisiin: hahmosta ei pidä kertoa liikaa, vaan pelaajan pitää itse antaa tulkita hahmoaan.
– Hahmo on kiinnostava, jos sen voi ottaa omakseen, Pekko kiteyttää.
– Täytyy tehdä valintoja, valita pääpirteitä, jotka kertovat hahmon tärkeimmät ominaisuudet kirjoittaessa toiselle hahmoa.
Seuraavaksi tarkoituksena on luoda hahmo.
Pekko tekee esimerkkihahmon kaikille muille oudolla tyylillä, jossa hahmo jaetaan kahteen luonteeseen ja yhteen heikkouteen.
Sorrumme kuitenkin hetkeksi kiistelemään, kuuluuko Taru sormusten herrasta -trilogian lukeminen yleissivistykseen vai ei.
Päästyämme jälleen asiaan täytämme hahmoluontikaavakkeen.
– Pelissä henkilö ja tapahtumat yritetään pilkkoa legopalikkamaisiksi, jotta jää tilaa pelata, Pekko kertoo pelisuunnittelijan kokemuksella.
Pekon kysyessä, millainen on hyvä peli, kiteyttää Sara Reinikainen oleellisimman:
– Jos pelissä ei ole haastetta, sitä ei jaksa pelata.
Tarina on siiskiinnostava niin kauan kun siinä on jokin ongelma. Siksi sadut loppuvat ”ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”, koska kukaan ei halua kuulla loppua.
Pelimaailmassa tämä tarkoittaisi sitä, että jos Mariossa vain klikattaisiin ja Mario juoksisi automaattisesti kolikolle, ei kukaan jaksaisi pelata sitä.
Kirjoitamme lyhyesti, millainen olisi omaan kotiimme sijoitettu peli, jossa olisimme pelinappuloita. Minä luon pelin, jossa talossamme olisi vaihtuvissa paikoissa luukkuja, joista voisi päästä esimerkiksi pulmahuoneeseen, josta pääsee pois pulman ratkaistuaan. Myös perheelläni olisi kykyjä, joilla voisi helpottaa pelissä läpipääsyä.
Epäilen, että tämä voisi lisätä sohvaperunutta, kun kukaan ei haluaisi liikkua mihinkään.
– Olisikin mielenkiintoista nähdä miten kävisi, kommentoi Pekko.
– Olisiko peli tarpeeksi mielenkiintoinen, että se pitäisi mielenkiinnon yllä?
Eksymme jälleen ohi aiheen puhumaan elämän tarkoituksesta ja ihmisten virheistä.
– Pelien suunnittelu on rajoitteiden ja vapauksien luomista, kiteyttää Pekko lopuksi.
Juttu luettavissa myös (kuvien kanssa):
http://www.turmelu.net/vap-pelit.html
Poetry is the oldest type of literature. It has been an important significance in history, because in early days when there wasn’t electronic information intermediate, information was passed mouth-to-mouth together poetry. Also worldview and gossips shift with poetry, because they are easier to remember than normal language. Message isn’t changed so easily in its route, which is due to rhythm, alliterations and rhyme.
]]>
”Mä en haluu mitään jammua viereeni!”
Mies jatkaa bussin keskelle ja jää seisomaan. Pojat valtaavat koko loppumatkan viereistä paikkaa. Mieleni tekee huomauttaa heille, että bussissa on muitakin kuin tämä ”jammu”. Ottakaa ne reput pois penkiltä ja päästäkää joku istumaan! Ei olisi olo enää kuin sardiinipurkissa. Itse pääsen istumaan taempana olevalle paikalle.
Ei huono bussikäyttäytyminen ole kuitenkaan vain pikkupoikien ongelma, jotka eivät välttämättä tunne kohteliaita sääntöjä (ja kuka nyt ei epäilyttävän henkilön tullessa lähelle haluisi siirtää laukkuaan viereensä). Tapaus vain sai minut ajattelemaan, kuinka käsittämätön meno julkisissa liikennevälineissä vallitsee: Bussikäyttäytyminen tuntuu olevan yllättävän vaikeaa kaikille. Kaikki bussilla kulkevat tietänevät ne ihmiset, jotka varaavat viereisen paikkansa istumalla käytäväpaikalle istuvalla, viereisellä paikan ammottaessa tyhjyyttä.
Eräänä toisena päivänä aikaisemmin syksyllä törmäsin käsittämättömään ihmiseen. Kyseinen rouvashenkilö päättää poistua bussista, ja vain ryntää päältäni. Onko niin vaikeata sanoa ”jään tässä” tai saada siitä vielä parempi lisäämällä ”anteeksi” ja “kiitos”?
Ja nyt joku on suunnitellut repun, jolla joku nassikka vielä haluaa reteillä kavereilleen bussissa ja soittaa täysillä hip-hoppia tai mitä ikinä kuunteleekin. Kännykästä jo musaa kuullaankin.
Nyt marssitetaan kaikki bussinkäyttäjät pikkupojista mummoihin käytöskurssille!
]]>Monet pelit tuntuvat täysin hutaistuilta, ja sitä ne ovatkin. Jos koodaustaidot eivät riitä luomaan jotain uutta ja ihmeellistä, pieni suunnittelu auttaisi. Vaikka vähän erilainen tarina.
Mistä tämä sitten johtuu? Oletan suurimpia syitä olevan kolme:
Ensinnäkin tietokonepelit ovat ajankohtaisempia kuin koskaan. Vielä 2000-luvulla tietokoneita oli kytkettynä Internetiin vain noin 75 miljoonaa. Kuulostaa hurjalta, mutta jo 2005 Internetiin kytkettyjä tietokoneita oli noin 350 miljoonaa. Myös niin sanottu tietokonesukupolvi on kasvanut: ihmiset, jotka eivät ole koskaan eläneet ilman tietokonetta.
Toiseksi nettipelin teko on helpottunut: Googlaamalla hetken ”miten koodata nettipeli” löytää miljoonia kyselyjä – samasta aiheesta. Osaavat joko nauravat turhan suurille suunnitelmille tehdä yksin viikossa MMORPG, jos et tiedä yhtään mitään koodaamisesta, tai ojentavat auttavaa kättään. Myös suomenkielinen ”ohjelma” Coolbasic ohjeineen mahdollistaa pelin teko harjoittelun helposti.
Kolmanneksi ihmiset ovat tylsiä. Eikö kaikilla aloilla, esimerkiksi jos puhutaan kirjoista, yhtä hyvää kirjaa vastaan ole keko huonoja?
Sinä, joka luet tätä ja mahdollisesti teet pelejä, ole hyvä ja kiinnitä edes vähän huomiota tarinaan, ideaan ja omaperäisyyteen, sillä minua ei kiinnosta nähdä enää yhtään Sakarin villapaitapelin kopiota.
]]>