|
14.10.2010 - 17:50
Nuorten masennus. Paljonhan siitä puhutaan. Yhä useampi teinityttö tilittää tunteitaan blogeihin ja yhä useampi käy psykiatrin pakeilla pehmittämässä päätään ja yhä useampi harrastaa nykyaikaista kuppausta lavuaarin äärellä mattoveitsi kädessään. Näin illan pimetessä alkaa syysmasennus uhata jokaista apaattista kulkijaa, jos polkuun ilmestyy yhtään monttuja, joihin kompastua. Puhetta kyllä piisaa, niin poliitikkojen puolelta, ajainkohtaisohjelmien pehmeiltä penkeiltä kuin myös lehtien pikkuasioiden valituspalstoilla.
Silti tuntuu, ettei kukaan tee yhtään mitään.
Paperien pläräys ja ylenmaallinen lässytys asiasta ei auta masentuneiden maan nuorten itsemurhatilastojen noustessa kuin kuumemittarin elohopea sikainfluenssasta kärsivän kainalossa. Ei tällainen etäjauhanta ole koskaan auttanut mihinkään ja vähiten pään sisällä olevien synkkien ajatusten kanssa taistelevien nuorten ja miksei muunkin ikäisten henkiseen hyvinvointiin.
Jaksetaan väitellä, kuinka isot koulut aiheuttavat syrjääntymistä, vaikka pienet koulut voivat olla aivan yhtä ahdasmielisiä , ja isosta koulusta se ”outo tyyppi” voi löytää helpommin toisia ”erilaisia”. Eivätkä ne kaikki tuhat oppilasta voi olla erilaisuutta vieroksuvia liian pienen egon pönkittäjiä.
Jauhannan jälkeen siirrytäänkin poliitikkojen palkkoihin ja pääministerin salarakkaan vilautteluun erään hotellin aulassa.
Miksi kukaan ei tee mitään?
Miksi minä en tee mitään?
Vai emmekö me vain osaa elää?
Saako täällä edes olla iloinen?
Kenellä olisi valmiit vastaukset ja avaimet henkisen hyvinvoinnin Eldoradoon?
Ei ainakaan minulla, mutta tehkää joku edes jotain! 14.10.2010 - 17:40
Irina Denežkina
Anna mulle!
WSOY, 2004 (alkuteos 2002), 224 s.
Päihteitä, seksiä, koulusta pinnaamista, kreisiä juhlimista ja ihmissuhdehuolia. Venäläisnuorten hurjasta arjesta kertovatIrina Denežkinan esikoisnovellit ovat täynnä perusaineksia oikeastaan minkä tahansa maan nuorten elämään. Hiukan finniotsaisina novellit työntyvät naamalle kun nuoret tutustuvat itseensä ja elämän eripuoliin elämän laitapoluilla. Aivan niin kuin oikeastikin.
Kuulostaako tutulta?
Kenties sinäkin olit tai olet yhä bilepeippo, ja tämän kirjan novellit saisivat sinut kaipaamaan hittimusiikin jytkettä ja pitkiä iltoja ystävien kesken. Väkisinkin lukija vertailee omaa kuluvaa tai kulunutta nuoruuttaan kirjan henkilöhahmojen elämään. Oliko Se ihastukseni sittenkin vain teeskentelijä?
- Kulta, mitä sä nyt? Mä rakastan sua! Rakastan… Mä oon ollu pihkassa leirin alusta lähtien… Kulta…
Hän ei muistanut tytön nimeä, tai itse asiassa hän ei tiennyt sitä.
Erilaisuudelle ei tunnu olevan sijaa, sillä novellejen päähenkilöt tuntuvat muuttuvan lopulta yksipuoliseksi puuroksi, kun taas massasta poikkeavat yleensä rakastuvat toivottomasti koulun komeimpaan tai heidät vaan sivuutetaan. Ainoa kökkäre keitossa on Vasja-novellin nimikkohenkilö, joka pelastaa Pietarin pieniltä vihreiltä miehiltä. Tämä herättääkin kysymyksen novellejen realistisuudesta. Hahmot ovat myös hiukan perinteisiä sukupuolirooleiltaan, joka näkyy tyttö
Ensimmäinen novelli on realistinen rakkaustarina, johon pienessä osassa oleva tarina netissä naimisiin menneistä tytöstä ja pojasta piristää. Tämä tappoi mielenkiinnon lukea novellikokoelma loppuun. Myöhemmin alun pitkät ja realistiset novellit tekevät yllättävän takinkäännön muuttuessaan lyhyiksi. Osassa novelleissa venäläisnuorten elämään ilmaantuu hiukan spekulatiiviseen fiktioon viittaavia piirteitä, vaikkakin vai pienissä määrissä.
Nämä oudoimmat tarinat herättävät lukijaa samantapaisina toistuvien tarinoiden välillä, ja saavat silti hatun – tai pikemminkin lippalakin noston, kun taas esimerkiksi ensimmäinen novelli saa lukijan haukottelemaan ja kävelemään jääkaapille – edellyttäen tietysti, että hänellä on sama maku kuin arvostelijalla.
Kirjailijan esikoisnovellikokoelma onkin teineineen rajatapaus aikuisten ja nuorten osastolla. Kirjastoissa sen voi löytää kummalta osastolta tahansa, mikä onkin osuvaa, sillä ovathan novellejen henkilöt nuoruuden ja aikuisuuden välissä seilaavia teini-ikäisiä. Denežkinan selkeä ja nuortenkirjamainen teksti ei yllätä erityisesti, mutta on selkeää ja mukaansa tempaavaa. Denežkinan vahvuus onkin dialogissa, joka törkkii kyllästyneimmänkin lukijan jatkamaan.
Nuorten elämän saaminen uskottavaksi ei ole helppoa, mutta Irina Denežkina oli itsekin novelleja kirjoittaessaan vielä sen verran nuori, että asiat voivat olla hänellä omassa muistissaan.
Vaikka teksti onkin selkeää, en silti voi ymmärtää kirjan ehdokkuutta Venäjän arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon voittajaksi, sillä kirja ei ole millään tavalla erityisen poikkeava. Novellejen moraalittomien tarinoiden tapaisia juonia on näkyvissä monessa tv-sarjassa ja elokuvassa. Ehkä vaikeasti löydettävät viitteet maailman asioihin johtivat palkintoehdokkuuteen.
Kun hänet valittiin seinälehden päätoimittajaksi, hän oivalsi painetun sanan mahdin: koululaisista ei tullut hyviä tai huonoja sen perusteella opiskelivatko he hyvin vai huonosti, vaan sen perusteella mitä heistä kirjoitettiin. Ja oliko otsikko kirjoitettu paksulla tussilla.
Onhan venäläisen kirjallisuuden tuonti suomen kirjamarkkinoille kulttuuriteko, mutta vähemmän kaavamaiselle kirjallisuudellekin löytyisi varmasti lukijoita. 27.06.2010 - 11:19
Facebookin hyviin ominaisuuksiin kuuluu se, että löytää ihmisiä, joilta ei ole muistanut pyytää yhteystietoja! Nytkin kekkasin eilen yöllä, että taas voisi etsiä kaksivuotta sitten Animecon VI:ssä tapaamaani ihmistä Juttelimme jonossa green roomissa :3 Toimin siis näin: 1. Google: "Animevon VI kuvia" 2.Otan kuvat, etsin henkilön kuvan ja katson siinä olevan numero- ja nimikyltin. 3. Facebookissa haen nimellä 3. Katson henkilön kuvia ja vertaan cosplaykuvaan 4. Lähetän viestin, sillä olen liki varma että henkilö on oikea 5. Henkilö on oikea! Tämän jälkeen on pakko myöntää, että facebookista on hyötyä. Hienoa salapoliisityötä, eikö olekkin? 19.05.2010 - 08:56
Pekko Koskinen ei ole ollenkaan pelottavan näköinen, vaan näyttää ehkä hieman ylikasvaneelta hip-hopparilta. Vaikutelma johtunee rennosta hupparista ja suurista kuulokkeista, jotka roikkuvat kaulassa. Ryhmä sanataideharrastajia huokaa tyytyväisinä. Koskinen on työpajan pitäjä, pelisuunnittelija ja sanataideopettaja. Hän on tullut pitämään pelikäsikirjoittamisen työpajaa Nokialle kulttuuri- ja harrastustalo Kerholaan, jossa kokoontuu maanantaisin sanataiteen harrastusryhmä. Pian kaikki uskaltautuivat puhumaan Pekon kanssa. – Pekkoa onkin muutaman kerran käytetty keskusteluautomaattina, sanoo sanataideryhmää pitävä Pia Krutsin. Kukaan ei epäile asiaa, sillä Pekko näyttää osaavan puhua aivan kaikesta. Pelit ovat kuin legopalikoitaAloitamme puhumalla todellisuuspeleistä eli niin sanotutuista pervasiivisita peleistä. Todellisuuspelit on laajempi käsite live-roolipeleille ja muille peleille, jotka ikään kuin lävistävät todellisuuden ja hämärtävät pelin rajoja. – Miten lähtisitte kirjoittamaan henkilöhahmoa? kysyy Pekko nyt. Yhdessä päädytään tiettyihin periaatteisiin: hahmosta ei pidä kertoa liikaa, vaan pelaajan pitää itse antaa tulkita hahmoaan. – Hahmo on kiinnostava, jos sen voi ottaa omakseen, Pekko kiteyttää. – Täytyy tehdä valintoja, valita pääpirteitä, jotka kertovat hahmon tärkeimmät ominaisuudet kirjoittaessa toiselle hahmoa. Seuraavaksi tarkoituksena on luoda hahmo. Pekko tekee esimerkkihahmon kaikille muille oudolla tyylillä, jossa hahmo jaetaan kahteen luonteeseen ja yhteen heikkouteen. Sorrumme kuitenkin hetkeksi kiistelemään, kuuluuko Taru sormusten herrasta -trilogian lukeminen yleissivistykseen vai ei. Päästyämme jälleen asiaan täytämme hahmoluontikaavakkeen. – Pelissä henkilö ja tapahtumat yritetään pilkkoa legopalikkamaisiksi, jotta jää tilaa pelata, Pekko kertoo pelisuunnittelijan kokemuksella. Pekon kysyessä, millainen on hyvä peli, kiteyttää Sara Reinikainen oleellisimman: – Jos pelissä ei ole haastetta, sitä ei jaksa pelata. Pelit, sadut ja elämän tarkoitusTarina on siiskiinnostava niin kauan kun siinä on jokin ongelma. Siksi sadut loppuvat ”ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”, koska kukaan ei halua kuulla loppua. Pelimaailmassa tämä tarkoittaisi sitä, että jos Mariossa vain klikattaisiin ja Mario juoksisi automaattisesti kolikolle, ei kukaan jaksaisi pelata sitä. Kirjoitamme lyhyesti, millainen olisi omaan kotiimme sijoitettu peli, jossa olisimme pelinappuloita. Minä luon pelin, jossa talossamme olisi vaihtuvissa paikoissa luukkuja, joista voisi päästä esimerkiksi pulmahuoneeseen, josta pääsee pois pulman ratkaistuaan. Myös perheelläni olisi kykyjä, joilla voisi helpottaa pelissä läpipääsyä. Epäilen, että tämä voisi lisätä sohvaperunutta, kun kukaan ei haluaisi liikkua mihinkään. – Olisikin mielenkiintoista nähdä miten kävisi, kommentoi Pekko. – Olisiko peli tarpeeksi mielenkiintoinen, että se pitäisi mielenkiinnon yllä? Eksymme jälleen ohi aiheen puhumaan elämän tarkoituksesta ja ihmisten virheistä. – Pelien suunnittelu on rajoitteiden ja vapauksien luomista, kiteyttää Pekko lopuksi.
09.05.2010 - 18:20
(My English is really poor, sorry. That it's my scool essay.) Poetry is the oldest type of literature. It has been an important significance in history, because in early days when there wasn’t electronic information intermediate, information was passed mouth-to-mouth together poetry. Also worldview and gossips shift with poetry, because they are easier to remember than normal language. Message isn’t changed so easily in its route, which is due to rhythm, alliterations and rhyme. Today poetry is not need information intermediate, but I still think that it’s important in some areas of life. For example music. The lyrics are poetry and in early days poems were lyrics. Information travel in form of singing long distances.
In these times, the music is mostly entertainment, but many singers and songwriters, like Benjamin Zephaniah, still trying to tell their own ideas.
Most of people feels happy when they listen music, but like “normal poem” they can make people thinking different style.
Other place where poetry is in force is internet. There is many sites where is peoples own poems. Thousands and thousands.
Poetry lives, especially in internet and in music. 03.05.2010 - 18:10
Kehotan teitä kaikkia, jotka luette tämän lahjoittamaan rahankeräykseen aina edes yhden turhan viisisenttisen.
Itse olen ollut kerran yli -20 asteen pakkasessa keräämässä Haitiin rahaa Punaiselle Ristille. Hyvästä varustelusta huolimatta meinasin pakastaa kasvoni, sormeni ja erityisesti varpaani, mutta tunnin seisoskeltuani ja noin 70e kerättyäni tajusin sen olleen sen arvoista. Lämmitti nähdä ihmisiä jotka lahjoittivat niin innokkaasti kylmässä tärisevälle ”söpölle pienelle opiskelijalle” ja 70e apurahastoon oli jo iso raha yhden ihmisen lyhyeltä keräysjaksolta.
Olen päättänyt että niin kauan kun en kitkuta ”juuri ja juuri rahat riittävät” -tilanteessa, annan rahaa aina rahan kerääjille.
Ja tunnen lievää syyllisyyttä saadessani kauniin kiitoksen vastalahjaksi siitä viisisenttisestä. 14.04.2010 - 21:33
Helsingin sanomien sivuilla julkaistiin muutamia vuosia sitten (26.5.2007) uutinen johon törmättyäni löin päätäni näppäimistöön. Mitä maailman kaikkeuden huonointa sontaa Helsingin Sanomat voikaan julkaista? Tämä sopisi enemmän keltaisen lehdistön kirjoittamaksi, ei asiallisen lehdistön.
Tämä ei täytä yhtään hyvän journalismin tunnusmerkkiä, ja viestinnän opettajani mielestä Helsingin Sanomat on hyvä opetusväline. Muutenkin tuntuu että nyt on joku taneli päässyt puikkoihin, sillä samankaltaiset huonot uutiset tuntuvat lisääntyneen.
Huokaus. Katsastetaan nyt sitä olematonta sisältöä:
1. ”Kaikkihan sen tiesivät tai ainakin arvasivat, että Euroviisujen voittaja, Serbian upeaääninen Marija Serifovic on lesbo.”
Hahaha, ei naurata. Itkettää enemmin.
Kyllähän joku keskustelussa mainitsi ettei edes ajatellut.
2. ”Brittilehti The Guardianin mukaan Serifovic on ollut ulkona kaapista vuodesta 2004 lähtien, mutta ei ole aiemmin esiintynyt avoimesti lesbona. Serbian viisukarsintoihinkin hän osallistui naisellisessa hörhelöjakussa, meikattuna ja tukka laitettuna.”
Huokaus. Ei näin myöskään. Yleistyshän on että lesbot pukeutuu miesmäisesti. Näin loogisesti ei ole. Minäkin tunnen ei-miehekkäästi pukeutuvia lesboja ja yksi onkin kiteyttänyt tämän pukeutumisasian: ”Hei haloo, me tykätään naisista. Ei me haluta miestä naisten alapäällä”-tyyliin.
ytmbbmtrhgjikjutghrrjrrrr...
04.04.2010 - 21:39
Bussi numero 19 on kerrankin ajoissa Keskustorilla. Astuessani bussiin edelläni kulkee hiukan epäilyttävän näköinen mies, jonka silmät seisovat päässä. Muuten hän ei erityisen vieroksuttavalta näytä, ei haise alkoholille tai mitään. Neljän henkilön paikalla istuvat kolme poikaa huomaavat hänet, ja yksin istuva siirtää äkkiä reppunsa vapaalle paikalle. ”Mä en haluu mitään jammua viereeni!” Mies jatkaa bussin keskelle ja jää seisomaan. Pojat valtaavat koko loppumatkan viereistä paikkaa. Mieleni tekee huomauttaa heille, että bussissa on muitakin kuin tämä ”jammu”. Ottakaa ne reput pois penkiltä ja päästäkää joku istumaan! Ei olisi olo enää kuin sardiinipurkissa. Itse pääsen istumaan taempana olevalle paikalle. Ei huono bussikäyttäytyminen ole kuitenkaan vain pikkupoikien ongelma, jotka eivät välttämättä tunne kohteliaita sääntöjä (ja kuka nyt ei epäilyttävän henkilön tullessa lähelle haluisi siirtää laukkuaan viereensä). Tapaus vain sai minut ajattelemaan, kuinka käsittämätön meno julkisissa liikennevälineissä vallitsee: Bussikäyttäytyminen tuntuu olevan yllättävän vaikeaa kaikille. Kaikki bussilla kulkevat tietänevät ne ihmiset, jotka varaavat viereisen paikkansa istumalla käytäväpaikalle istuvalla, viereisellä paikan ammottaessa tyhjyyttä. Eräänä toisena päivänä aikaisemmin syksyllä törmäsin käsittämättömään ihmiseen. Kyseinen rouvashenkilö päättää poistua bussista, ja vain ryntää päältäni. Onko niin vaikeata sanoa ”jään tässä” tai saada siitä vielä parempi lisäämällä ”anteeksi” ja “kiitos”? Ja nyt joku on suunnitellut repun, jolla joku nassikka vielä haluaa reteillä kavereilleen bussissa ja soittaa täysillä hip-hoppia tai mitä ikinä kuunteleekin. Kännykästä jo musaa kuullaankin. Nyt marssitetaan kaikki bussinkäyttäjät pikkupojista mummoihin käytöskurssille! 16.03.2010 - 16:33
Oikeasti. Pelikone-sivuston tyyppiset nettipelisivustot ovat todellisia surkeiden pelien kaatopaikkoja. Arcade- ja Netti-Pelit-sivustoille käyttäjät voivat ladata omia pelejään muiden käyttäjien kokeiltaviksi. Sakarin villapaitapeli oli vielä ihan hauska, mutta miksi pitää tehdä miljoona kopiota jostain menestyneestä pelistä? Sakarin villapaitapelikopioita ovat vaikkapa Elmerin nahkatakkipeli ja Kapteeni Harrin Erinomainen Substantiivipeli. Näitä tunki joka paikasta, kun Sakarin villapaitapeli oli muodissa. Monet pelit tuntuvat täysin hutaistuilta, ja sitä ne ovatkin. Jos koodaustaidot eivät riitä luomaan jotain uutta ja ihmeellistä, pieni suunnittelu auttaisi. Vaikka vähän erilainen tarina. Mistä tämä sitten johtuu? Oletan suurimpia syitä olevan kolme: Ensinnäkin tietokonepelit ovat ajankohtaisempia kuin koskaan. Vielä 2000-luvulla tietokoneita oli kytkettynä Internetiin vain noin 75 miljoonaa. Kuulostaa hurjalta, mutta jo 2005 Internetiin kytkettyjä tietokoneita oli noin 350 miljoonaa. Myös niin sanottu tietokonesukupolvi on kasvanut: ihmiset, jotka eivät ole koskaan eläneet ilman tietokonetta. Toiseksi nettipelin teko on helpottunut: Googlaamalla hetken ”miten koodata nettipeli” löytää miljoonia kyselyjä – samasta aiheesta. Osaavat joko nauravat turhan suurille suunnitelmille tehdä yksin viikossa MMORPG, jos et tiedä yhtään mitään koodaamisesta, tai ojentavat auttavaa kättään. Myös suomenkielinen ”ohjelma” Coolbasic ohjeineen mahdollistaa pelin teko harjoittelun helposti. Kolmanneksi ihmiset ovat tylsiä. Eikö kaikilla aloilla, esimerkiksi jos puhutaan kirjoista, yhtä hyvää kirjaa vastaan ole keko huonoja? Sinä, joka luet tätä ja mahdollisesti teet pelejä, ole hyvä ja kiinnitä edes vähän huomiota tarinaan, ideaan ja omaperäisyyteen, sillä minua ei kiinnosta nähdä enää yhtään Sakarin villapaitapelin kopiota. |
Kirjoittaja
Garrett Totuuksia. Ei reseptejä.  Linkit
 
|